Suvivirsi ja kristinuskon ”kulttuuristuminen” katsomuksellisen monimuotoisuuden aikana

Suvivirren laulaminen koulujen kevätjuhlissa on keskustelunaihe, jolta on vaikea välttyä. Tässä artikkelissa kysytään, miten Suvivirrestä keskustellaan suomalaisessa mediassa. Tarkastelu keskittyy erityisesti siihen, miten Suvivirttä luokitellaan ja millaista kulttuurista todellisuutta luokitteluilla ja puheilla rakennetaan. Keskustelu Suvivirrestä kiihtyy huomattavasti 1990-luvun puolivälistä alkaen. Tyypillisesti ne, jotka pitävät laulua perinteen osana, puolustavat sen laulamista koulujen päättäjäisissä. Ne, jotka pitävät sitä uskonnollisena (tai sen laulamista uskonnon harjoittamisena), tavallisesti vastustavat laulamista. Riippumatta luokittelusta ja laulamiseen suhtautumisesta tässä keskustelussa jaetaan käsitys sekä koulujen sekulaariudesta – siitä, että uskonnonharjoittaminen ei kuulu koulujen yhteisiin tilaisuuksiin – että Suomen katsomuksellisesta monimuotoisuudesta, mikä ilmenee puheena vähemmistöistä. Samankaltaisten kansainvälisten tapausten vertailun perusteella artikkelissa ehdotetaan, että suvivirsikeskustelua luonnehtii kristinuskon ”kulttuuristuminen”. Se tarkoittaa tyypillisesti uskonnollisiksi luokiteltujen symbolien ja käytäntöjen luokittelua riittävässä määrin kulttuuriksi ja perinteeksi. Artikkelissa ehdotetaan, että ”kulttuuristuminen” ylläpitää valtakirkkojen hegemoniaa yhteiskunnassa